Minä, fasilitaattori -ääniartikkeli

Oma artikkelini Vyyhti-hankkeen äänartikkelikokonaisuudessa käsittelee tuoreen fasilitaattorin kokemuksia. Vyyhti-hankkeen alkaessa fasilitointi oli minulle tuttua lähinnä verkkoympäristön nettifasilitointina tai yhteisömanagerointina, mutta lähitilanteessa tapahtuvan fasilitoinnin menetelmät ja piirteet olivat vielä vieraita.

Keväällä ja syksyllä 2012 osallistuin Metropolian tarjoamiin ja Grape People Oy:n vetämiin fasilitointikoulutuksiin, joissa fasilitoinnin menetelmiä ja toimintamalleja käytiin järjestelmällisesti läpi. Olin ehtinyt tehdä fasilitointikokeiluja vetämissäni perehdytyksissä, kun joulukuussa 2012 aloin kirjoittaa mikroartikkelia kokemuksistani. Artikkelista tuli noin kolmen A4:n laajuinen kokonaisuus.

Ajatus ääniartikkeleista muotoutui keväällä 2013 projektipäällikkö Susanna Snellmanin idean pohjalta. Ideoinnin ja suunnittelun myötä todettiin, että ääniartikkelin pitää olla mikroartikkeliakin tiiviimpi esitys. Sellainen, jossa avataan yksi asia siten, että ensin esitellään, mitä tullaan kertomaan, sitten kerrottaan se ja lopuksi kerrataan, mitä tuli sanotuksi (tämä on muistinvarainen tiivistelmä Jussi Mankin esittämästä ääniartikkelimallista). Näiden suunnitelmien pohjalta laadin alkuperäisestä mikroartikkelista yhden A4:n mittaisen tiivistelmän, joka sitten luettiin luettiin ääniartikkelimuotoon.

Prosessin selventämiseksi liitän tähän blogimerkintää kaikki kolme ääniartikkelin työvaihetta alkaen edellä olevasta, kuunneltavasta ääniartikkelista. Seuraava osa on ääniartikkelin tekstikäsikirjoitus, ja loppuun lisään alkuperäisen mikroartikkelin lyhtentämättömän version.

Minä, fasilitaattori -ääniartikkelin käsikirjoitus

Olen Jussi Linkola ja työskentelen Vyyhti-hankkeessa projektisuunnittelijana koulutuksen ja viestinnän parissa. Artikkelissani kuvaan työhöni liittyvän uuden toimintatavan kokeilemisesta nousseita tuntemuksia. Eli kuinka aloin fasilitoida ja minne vielä päädynkään.

Fasilitointi. Se on ryhmäprosessien ohjaamista ja helpottamista siten, että kaikki osallistujat saavat äänensä kuuluviin ja että sovitut ja päätetyt asiat ovat kaikkien tiedossa. Vyyhti-projektissa fasilitoinnin soveltaminen on ollut tärkeä kehitysteema.

Kiinnostuin fasilitoinnista, kun tunsin sen tarjoavan työkaluja ryhmätilanteisiin, joiden vetäjäksi ryhtyminen ei ole minulle luontaista. Opetustilanteet ja työpajat hyötyvät vuorovaikutuksesta ja ryhmän aktiivisuudesta, ja mielestäni hyvin tehty osallistaminen edistää oppimista.

En kuitenkaan löytänyt valmiita vastauksia enkä itsestään toimivia metodeja. Roolini muuttui. Oli alettava kuunnella ryhmäläisten ajatuksia, reagoida, tulkita, vetää yhteen ja antaa palautetta. Piti vuorovaikuttaa. Helpot työkalut osoittautuivat vaativiksi, niiden aktiivisuus oli kuluttavaa. Tasapainoni asiantuntija-kouluttajan ja prosessiin keskittyvän fasilitaattorin toimenkuvan välillä horjuu, vaikka kokeilut ovat vielä pienimuotoisia. Esimerkkinä cocktail-tilaisuus -menetelmä, jota olen käyttänyt koulutusten alussa ryhmän esittäytymisen ja odotusten esiintuomisen välineenä, on selkeä metodi, jonka soveltaminen totutun kaavan tilanteessa on ollut ristiriitaista.

On haastavaa kohdata paikallaolijoiden odotukset. Kun käynnistymässä on koulutus tärkeästä aiheesta, miksi pitää tutustua ja leikkiä? Tällainen pelko osallistujien asenteesta kumpuaa epävarmuudesta omaa ohjaajan roolia kohtaan. Jos ihmiset eivät lähde mukaan, mureneeko uskottavuus myös varsinaista aihetta kohtaan? Onko lämmittelystä saatava informaatio ja osallistujien tutustuttaminen sen arvoista, että riskin ottaminen kannattaa? Mielestäni kyllä.

Perehdytyksissäni olen saanut lämmittelyn avulla tietoa osallistujien motiiveista ja lähtötasosta. Olen myös havainnut, että kynnys pyytää apua ja auttaa muita on madaltunut. Olen edennyt varovasti, sillä ohjaamani tilanteet ovat lopulta perustuneet asiantuntijuuteen, johon vetäytyä, jos aktivointiyritys tyrehtyy. Toivoin kuitenkin oppivani lisää.

Edessä on epävarmoja hetkiä. Haluan fasilitoida tilanteita, joissa ryhmä vastaa sisällöistä, minä prosessin ohjaamisesta. Se edellyttää tutusta roolista luopumista ja astumista uudelle alueelle. Vaikka oppisin työvälineet ja hallitsisin menetelmät, sisältyy toimintaan aina epävarmuutta. On mentävä tuntemattomaan, koska siellä odottavat opettavimmat kokemukset.

Tähän päättyi fasilitointikokeilujen kokemuksia kuvaavaa artikkelini.

Minä, fasilitaattori -mikroartikkeli

Vyyhti-projektissa on yhtenä tärkeänä teemana ollut fasilitointi ja fasilitoivien menetelmien soveltaminen eri tilanteissa. Fasilitointi tarkoittaa tässä yhteydessä ryhmäprosessien ohjaamista ja helpottamista. Fasilitaattori on henkilö, joka ohjaa ryhmän työskentelyä kohti asetettuja tavoitteita sellaisten osallistavien työkalujen avulla, jotka tukevat kaikkien ryhmän jäsenten osallistumista työskentelyyn. Yleensä tavoitteena on, että kaikki ryhmän jäsenet saavat äänensä kuuluviin ja että sovitut ja päätetyt asiat ovat kaikkien hyväksymiä. Tai jos yhteisymmärrykseen ei päästä, eriävät näkemykset saadaan näkyviin ja niitä käsitellään avoimesti.

Kiinnostuin fasilitoinnista, koska koin sen tarjoavan työkaluja sellaisten ryhmätilanteiden ohjaamiseen, joiden vetäjäksi ryhtyminen ei ole minulle luontaista. Yleensä nämä ovat opetustilanteita, joihin olen halunnut lisää vuorovaikutusta, tai työpajoja, joihin olen toivonut ryhmän aktiivisempaa osallistumista. Suunnitelmissani ei siis ainakaan toistaiseksi ole ohjata laajoja fasilitoituja ongelmanratkaisu- tai ideointityöpajoja. Haluni on laajentaa opettajavetoista, luentopainotteista opetustilannetta koska uskon, että mielekäs, aktiivinen osallistuminen oppimistilanteeseen edistää oppimista. Näen fasilitoivissa menetelmissä mahdollisuuden opettamisskaalani laajentamiseen.

Odotukseni saattoivat olla osittain naiivit; toivoin saavani monimutkaisiin tilanteisiin valmiita yksinkertaisia työkaluja, jolloin voisin valita tilanteeseen sopivan menetelmän, jota noudattamalla ryhmä hoitaisi asian loppuun. Itse voisin kenties fasilitoijan roolissani luovuttaa vastuuta tilanteesta ryhmälle. Nämä oletukset kumoutuivat kuitenkin varsin nopeasti, kun havaitsin, että ryhmän ja tilanteen havainnointi jo yksinkertaisimmissakin harjoituksissa vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä.

Vyyhti julkaisi toukokuussa 2012 mikrokirjan Yhteistoiminnan rakentajat – Kokemuksia fasilitoinnista. Kirjaan on koottu eri henkilöiden kokemuksia fasilitoinnin hyödyntämisestä. Juhana Kokkonen esittää kirjassa hyvän fasilitoijan ominaisuuksiksi autenttisuuden, asiantuntija-auktoriteetin ja sosiaalisen älykkyyden (2012, 15-17). Samaisessa teoksessa lehtori Merja Bauters kuvaa, kuinka fasilitoiva opetustyyli murentaa opettajan auktoriteettia, kun hän joutuu myöntämään, ettei tiedä kaikkea opetettavasta asiasta (2012, 74). Tässä kohtaavat fasilitaattorin kaksi erilaista roolia: 1) Asiantuntija ohjaa tilannetta ainakin osittain asiantuntijuudesta kumpuavan arvovaltansa turvin ja osallistujat luottavat ja uskovat saavansa häneltä jotain erityistä. 2) Prosessin ohjaaja ei tunne eikä hänen odoteta tuntevan käsiteltävän asian sisältöjä lainkaan, vaan hän keskittyy ainoastaan tukemaan ryhmän toimintaa ja etsimään niitä välineitä, joilla ryhmän koko potentiaali saadaan esiin.

Omat kokeiluni fasilitoinnin parissa ovat vielä toistaiseksi olleet melko pienimuotoisia opetustilanteiden virkistämiseen ja ideoiden kokoamiseen tähtääviä harjoitteita. Näiden perusteella olen saanut sen verran tuntumaa, että olen tunnistanut haasteitani fasilitaattorina. Yksi esimerkki on opetustuokion alussa hyödyntämäni cocktail-tilaisuus -malli, jonka tarkoituksena on tutustuttaa osallistujat toisiinsa ja orientoitua päivän teemaan. Käytännössä tämä toimii esimerkiksi seuraavasti:

  1. Mieti valmiiksi kolme kysymystä, joista yksi liittyy päivän teemaan ja kaksi muuta johonkin henkilökohtaiseen asiaan, vaikkapa a) nimesi, b) mitä teit/teet kesälomalla c) mikä päivän teemassa erityisesti kiinnostaa.
  2. Pyydä osallistujia kirjoittamaan yhden lauseen vastaukset kysymyksiin paperille.
  3. Pyydä kiinnittämään paperit teipillä rintaan ja hakeutumaan kolmen hengen ryhmiin esittäytymään ja keskustelemaan papereiden sisällöistä.

Ryhmiä vaihdetaan n. 3 kertaa, jolloin suuri osa pääsee juttelemaan keskenään. Tämä yksinkertainen harjoitus on toiminut itselläni hyvin sellaisten työpajojen alussa, jossa osallistujat eivät tunne toisiaan. Sen avulla päästään pois esittelykierroksen jäykkyydestä, ja ihmiset tutustuvat lyhyessä ajassa aidommin toisiinsa. Ohjaajana voin itse kuunnella sivussa tai osallistua cocktail-tilaisuuteen ja kuulla, millaisia odotuksia osallistujilla on tilaisuuteen liittyen.

Haastavaa edellä mainitun cocktail-tilaisuuden fasilitoinnissa on ollut paikallaolijoiden odotusten kohtaaminen. Ihmiset ovat saapuneet koulutukseen tai työpajaan, jossa totutusti käytäisiin suoraan asiaan. Minulla on tilanteessa asiantuntijan rooli, mutta haluan aloittaa tilaisuuden kevyellä tutustumisella, koska uskon sen onnistuessaan parantavan toiminnan laatua. Otan kuitenkin riskin, koska voi käydä niin, että joku osallistuja ei koe tutustumista mielekkääksi ja vastustelee toimintaa. Silloin asiantuntijuuteni myös varsinaista opetussisältöä kohtaan kokisi kolauksen, ja minun olisi luultavasti vaikeampi käydä aiheen pariin kuin ilman osallistavaa osuutta olisi ollut. Tästä epävarmuudesta johtuen taas käytän onnistuneeseenkin tutustumiseen huomattavan paljon energiaa verrattuna normaalitilanteeseen, jolloin alkaisin luennoida asiaani huomioimatta osallistujia sen enempää.

Fasilitaattorin taipaleeni on varsin alussa ja huomaan suhtautuvani siihen ristiriitaisesti. Toisaalta uskon osallistavien menetelmien mahdollisuuksiin, mutta ohjaajana koen vielä epävarmuutta. Sen verran jo tiedän, että mikään menetelmä tai työkalu itsessään ei ratkaise asioita, vaan fasilitaattorin täytyy hallita tehtävänsä ja olla luonteeltaan inspiroiva, joustava, reagointikykyinen ja luottamusta herättävä. Kokemuksen myötä näitä ominaisuuksia voi vahvistaa ja päästä menetelmien ohi siten, että hallitsee tilanteen ja välineet tarkoituksenmukaisesti. Itselleni fasilitointi on tällä hetkellä tuttujen tilanteiden elävöittämistä ja turvallista lisäarvon hakua. Käytän sitä tilanteissa, joissa koen valmiiksi olevani vahvoilla, eli opetustilanteissa, joissa luotan asiantuntijuuteen. Näin voin olla valmiina siirtymään tuttuun maastoon, jos tilanteen hallinta jostain syystä riistäytyy käsistä. Kenties tulevaisuudessa asetan itseni vähitellen tilanteisiin, joissa turvaverkkoa ei ole, ja joudun selviytymään fasilitointiosaamisen ja ryhmätilanteen kannattelemana. Näin luulen vähitellen löytäväni sopivan tasapainon ja hallinnan omalle fasilitaattorin roolilleni.

Lähteet

Lopuksi

Ääniartikkelin käsikirjoittaminen oli opettavainen kokemus. Kun työstin mikroartikkelia, luulin tiivistäväni asian jo lähes minimiin. Ääniartikkelin vielä tiiviimpi muoto pakotti kuitenkin edelleen karsimaan tekstistä yli puolet pois. On vaikea itse arvioida, kumpi muoto toimii paremmin. Luulen, että molemmille formaateille on paikkansa ja ne täydentävät toisiaan hanketulosten monikanavaisessa ja -muotoisessa levittämisessä.

Jaa juttu eteenpäin: