Aamuni alkoi tunnetilasta toiseen vaihdellen. Matkalla bussipysäkille ihastelin kaunista luontoa ja talviaamun sarastusta omakotitalojen takana. Kauneus oli pakahduttavaa. Tunsin pakkasesta huolimatta lämpöä. Istuin bussiin, jossa yhtäkkiä olinkin tekemisissä toisenlaisen todellisuuden kanssa. Kello oli vasta hädin tuskin seitsemän.

Bussiin nousi kaksi nuorta naista, joista toiselle bussikuski ojensi puhelimen, johon oli llut juuri puhumassa. Kuski sanoi, että puhelimessa on hätäkeskuksen henkilö ja voiko tyttö ottaa puhelun. Kuski suoritti samaan aikaan työtänsä kuljettajana. Bussin perällä nukkuin sammuneena mies, jota naisen piti mennä herättelemään hätäkeskuksen ohjeiden mukaan. Kuski ei ollut saanut nuorta miestä hereille matkan alkaessa.

Itse katsoin tilannetta ensimmäisen iskun ajan, jonka jälkeen nousin ja kirosin tapahtunutta

Nuori nainen ja hänen ystävänsä menivät herättelemään sammunutta saadessaan samalla ohjeita puhelimitse. Nainen sai herätettyä miehen, josta huomasi heti, että hän oli aivan aineissa. Mies pälyili ympärilleen ja sössötti jotakin. Yritti ulos sulkeutuvista ovista. Ei päässyt. Tästä hermostuneena hän löi naista vatsaan. Nainen meni sykkyrälle ja kaveri yritti auttaa. Mies löi muutaman kovan iskun lisää. Kukaan ei kohottanut kättään hörhön eteen. En minäkään. Osa matkustajista ei edes huomannut tilannetta.

Itse katsoin tilannetta ensimmäisen iskun ajan, jonka jälkeen nousin ja kirosin tapahtunutta. Tämä kiinnitti muidenkin etupenkkiläisten huomion. Menin sanomaan asiasta kuskille ja hän sanoi poliisien odottavan seuraavalla pysäkillä. Pohtiessani seuraavaa siirtoani (eli miettiessäni, että miten hyvät itsepuolustustaitoni ovat suhteessa hörhöön), oli sekä mies että naiset jo jääneet pois bussista. Hörhö sukkuloi ihmisten lävitse kohti juna-asemaa ja nainen käveli mahaansa pidellen ystävänsä tukemana. Koko tapahtumaketju kesti noin neljä minuuttia.

Oloni oli kamala. Halusin juosta naisten perään ja sanoa, että älkää menkö samaan suuntaan hörhön kanssa. Halusin auttaa ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Halusin huutaa koko bussille, että miksi kukaan ei auttanut?  Jälkiviisautta. Nuorehko mies etupenkissä sanoi vieressä olevalle naiselle, että ei viitsinyt mennä auttamaan, kun ei tiennyt miten siinä käy. Niinpä. Moni ei auta, koska pelkää itsensä puolesta. Pelkää, että saa turpaan itsekin. Minä oletin heti jonkun miehen menevän kimppuun ja rauhoittavan hörhön, mutta niin ei käynyt. Itse hain turvaa ja apua bussikuskilta.

Entä nainen, joka auttoi? Hän teki niin kuin kuski pyysi, yritti auttaa. Ja sai siitä hyvästä turpaan. Auttaako hän enää ikinä ketään? Kokemuksensa perusteella saattaa seuraavan kerran jäädä ilman apua joku, joka on oikeasti pulassa. Nainen ei ehkä uskalla enää auttaa.

Entä sitten bussikuski? Hänen piti tehdä valinta heti aamunsa aluksi. Kuski päätti, että hän on hyvä kuski, tekee työnsä hyvin ja ajaa vuoron ilman hidasteita. Voiko häntä siitä moittia, tai pitäisikö? Tavallaan, koska nainen sai kokea pelon bussikuskin luotsaamassa tilanteessa, tämä ei tietenkään ollut kuskin syytä. Silti kuski oli ainakin minulle auktoriteetti, jonka puoleen heti käännyin, koska ajattelin hänen voivan auttaa. Niin hän toki auttoikin soittaessaan hätäkeskukseen.

Muut matkustajat sitten. Tilanne sai taas kerran pohtimaan yhteisöllisyyttä. Sitä, että jokainen bussissa olija teki tänään omalta osaltaan valinnan, että onko matkan ajan yhteisön jäsen vai jättäytyykö ulkopuolelle. Melkein kaikki jättäytyivät. Minä tai kukaan muukaan ei rynnännyt sen enempää miettimättä auttamaan tyttöä. Väitän, että jokainen teki mielessään riskikartoituksen: Onko joukossamme miehiä/ voimakkaampia/ lähempänä istuvia/ järjestyksenvalvojaa, joka voisi hoitaa tilanteen turvallisemmin?

Ei ollut. Kukaan meistä ei valinnut yhteisöllisyyttä ja avunantoa, ei oikeasti. Silti sekään ei ole täysin väärin. Me taistelemme helposti niiden puolesta, joiden puolesta meidän täytyy taistella. Lapsi sylissäni olisin varmasti taistellut viimeiseen hengenvetoon asti. Tuntemattoman auttaminen tapahtuu usein vain riskikartoituksen jälkeen, jos tunnemme voittavamme kaupassa jotakin. Raa’asti sanottuna. Nyt tuntuu, että puolittaisella toiminnallani en voittanut muuta kuin syyllisyyden siitä, että en valinnut yhteisöä, taistelua ja auttamista.

Lempeämpiä aamuja toivottaen, yhteisöllisyyteen silti uskoen,

t. Sanna