Nälkäpeli vs. Vyyhtipeli

IMAX-huipputekniikan leffateatteri Berliinissä.
IMAX-huipputekniikan leffateatteri Berliinissä.

Sanna ja Susanna tutustuivat sunnuntai-iltana Berliinin kaupunkikulttuuriin menemällä elokuviin. Tarkoituksena oli mennä IMAXiin, mutta saksankielinen dubbaus ei houkutellut. Päädyimme pelillisyyden hengessä katsomaan Nälkäpeli-trilogian toisen osan.

Leffateatteri sinänsä oli suomalaiselle ensikertalaiselle elämys. Leffaan oli myynnissä suolaista ja makeaa (Suomeen verrattuna irtokarkkeja vain kourallinen) sekä juomia limuista kuohuviiniin. Prosenttien myyminen vapaasti on aina yhtä hankala ymmärtää tiukan alkoholilainsäädännön maasta vierailevalle. Miten vapaa maa tämä Saksa onkaan!

Leffassa mainoksia oli kolminkertainen määrä Tennariin verrattuna. Mainokset sekä ”jäätelönostotauko” kestivät huimat 40 minuuttia. Kyllä, mainosten jälkeen tuli jäätelömyyjä huutelemaan sekä mainokset jäätelövalikoimasta valkokankaalle heijastettuna. Taukoa kesti niin kauan kunnes jokainen halukas oli ostanut jäätelön. Häh? Elokuvan puolivälissä oli myös noin 10 minuutin vessa-/ostostauko.

Itse elokuva tempaisi mukaansa ennakkoskeptisyydestäni huolimatta. Teemana elokuvassa oli tosi-tv-formaatin ja pelien tuotteistaminen julkiseksi kansanhuviksi, jossa pelaajat oikeasti kamppailevat hengestään, muinaisen Rooman sirkushuvien tapaan. Presidentti käskyläisineen haluaa pelillä muistuttaa menneistä sodista laittamalla nuoret pelaajat sotimaan keskenään. Mietin lakkaamatta sitä, että kuinka kesy Vyyhtipelimme onkaan verrattuna Nälkäpeliin. Hyvällä tapaa tosin.

Nälkäpelissä oli Philip Seymor-Hoffmanin näyttelemä Game maker, pelintekijä, joka muistutti minua Vyyhtipelin ylituomari Jumittajasta. Vyyhtipelin Jumittajana on yleensä toiminut Susanna, joka toiminnallaan (ja hetkeen sopivien Jumien avulla) rytmittää peliä kuin näytelmän dramaturgi tai Nälkäpelin pelintekijä. Molempia pelejä pelataan tiettyjen sääntöjen alaisena, mutta rytmi ja sattuma syntyvät elementeistä, joita pelintekijä tai Jumittaja pystyvät säätelemään. Vyyhtipelin ”kikat” eivät tosin ole aivan yhtä suureellisia, kuten ukkonen tai tappaja-apinat…

Pelillisyys on edennyt monessa tahossa jokapäiväiseksi muotisanaksi. Kaikkea halutaan pelillistää, jotta työstä tulee mielekkäämpää, mediaseksikkäämpää ja hauskempaa. Pelillisyydellä on ennen kaikkea toiminnoille uutuusarvoa (ei välttämättä sisältöarvoa) antava vaikutus. Kuin taululle laitettaisiin kultakehykset, jotta siitä tulisi vielä prameampi. Todellisuudessa taulu itsessään on edelleen samannäköinen. Toivon tosin, että pelillistämisessä ei mennä yhtä pitkälle kuin Nälkäpelissä. Se ei olisi enää hauskaa, edes tällaisesta kilpailuviettisestä pelintekijästä.

 

t. Sanna Berliinistä

 

 

 

 

Jaa juttu eteenpäin: