Rohkeutta muutoksiin

Viimeisen vuoden aikana olen opetellut peräänsoittamisen taitoa. Tällä taidolla tarkoitan sitä, että jonkun asian jäädessä vaivaamaan yritän aina soittaa kyseiselle henkilölle perään ja ottaa asian uudelleen puheeksi. Kuulostaa helpolta. Sehän on vain yksi puhelinsoitto.

Olen viimeisten vuosien aikana ymmärtänyt, että kehoni on paljon fiksumpi kuin yleensä kehutummat aivoni

Minulle tämä on ollut 30-vuotinen matka ymmärtää, että kehoni reagoi jokaiseen murheeseen ja märehdittyyn lauseeseen sairastumalla. Sairastuminen tarkoittaa yleensä jännityksestä johtuvaa niska-, pää- tai selkäsärkyä, joka muistuttaa Pinokkion kasvavan nenän tavoin epärehellisyydestä itseäni kohtaan. Teatteri-ilmaisun ohjaajanopinnoissani aloin saamaan paniikkikohtauksia vastaavissa tilanteissa. Ymmärsin kääntää kelkkaa vasta kun olin fyysisesti liian heikko.

Olen viimeisten vuosien aikana ymmärtänyt, että kehoni on paljon fiksumpi kuin yleensä kehutummat aivoni. Aivoni tuppaavat asettamaan ansoja itselleen. Valehtelu on helpointa itselleen, kun pelottaa tai hävettää. Ja minua on aina ennen hävettänyt vaatia itseltäni suoruutta tilanteissa, kun jotain jää hampaankoloon.

Toimin Vyyhti -hankkeen työssäni usein fasilitaattorin roolissa. Olemme tiimissä kokeneet suuria henkilöstövaihdoksia viimeisen kahden kuukauden aikana, joka on aiheuttanut selkäkipuuni verrattavaa kireyttä ja epävarmuutta koko työilmapiiriin. Kireys johtuu siitä, että kaikki etsivät uudelleen paikkaansa toimenkuvien muuttuessa, vaihtuessa ja jopa pysyessä samoina. Ryhmätyön roolit vaihtuvat ja jokainen yrittää pyrkiä parhaimpaansa muutoksen keskellä.

Haluaisin käyttää fasilitaattorin oppeja työyhteisöni hyväksi. Yllättäen huomaan sen olevan haastavaa, minä olen osa prosessia! Enhän voi olla objektiivinen ja subjektiivinen yhtä aikaa. Tuntuu kuitenkin epäreilulta. Kun meillä on kerran töissä oma fasilitaattori, miksi hän ei voi tehdä mitään muutosprosessia helpottaakseen?

Olen siis päättänyt ottaa motokseni henkilökohtaisen elämäni peräänsoittotaktiikan yhdistettynä ammattiosaamiseeni eli fasilitointiin. Yritän toimia työyhteisössäni rehellisesti, avoimesti ja toisia kuunnellen. Arvottamatta. Kuin kunnon fasilitaattori konsanaan, mutta ilman työkavereiden pelkoa siitä, että rupeaisin kaiuttamaan heidän sanomisiaan. Yritän siis olla parempi työkaveri, joka tuo toivottavasti avoimuutta pieneen ja rakkaaseen työyhteisöömme.

Keho on myös nopea. Kun olen soittanut peräänsoittopuheluni, kipu hellittää. Leukalihaksieni jännitys vähenee, hengitys kulkee paremmin, ryhti suoristuu ja hymy kirpoaa taas huulille. Saan suoraa palautetta omalta itseltäni, että tein oikein, vaikka pelotti ja hävetti. Monesti myös huomaan, että ystävyys lujittuu tästä avoimuudesta.

Työ- ja opiskeluhyvinvointia jokaisen päivään sekä rohkeutta tarttua muutoksiin ilolla!

t. Sanna

Jaa juttu eteenpäin: