Vyyhdin loppuseminaariin oli aivan hetki sitten muutama vuosi aikaa. Viime viikolla seminaariin oli aikaa puolisen vuotta ja suunnilleen vielä eilen seminaari oli vielä kaukaisesti häämöttävä etappi. Vaikka kuinka hyvin suunnittelisi ja värikoodaisi seminaaripäivää edeltävä viikko tulee aina yllättäen. Seminaarituotantoa voidaankin mielestäni verrata muuttamiseen.
Seminaarituotannot ovat pitkäjänteisiä ja suunnittelua vaativia prosesseja. Siltikin aina vasten kasvoja iskee kiire, epätietoisuus ja kaikki ne asiat joiden olemassaoloa ei osattukaan ottaa huomioon. Mistä ihmeestä se voi johtua?
Vertaisin seminaarituotantoa muuttamiseen. Ensin inspiroidutaan ja tehdään päätös muuttaa lähitulevaisuudessa (tilanteesta riippuen tietysti. Joskus mennään rytinällä paikasta toiseen) uuteen asuntoon. Tsekataan uuden asunnon vuokra, kalkkuloidaan ehkä sähkölaskua, katsastetaan uusi alue, bussiyhteydet, parkkipaikat, lähikaupat, koulut ja muut arjen asiat. Kartoitetaan asuuko lähistöllä tai jopa samalla alueella ystäviä vai onko uusi alue täynnä uusia tuttavuuksia? Sitten tehdään vuokrasopimus ja irtisanotaan vanha asunto. Muuton konkreettinen suunnittelu voi alkaa. Mielessä siintää hienoja mielikuvia. Miltähän meidän huonekalut näyttää uudessa asunnossa vai pitääköhän harkita ostavansa uusia tilalle? Vaikka muuttoa suunnittelisi kuinka pätevästi, sisältää se kuitenkin lähes aina yllättäviä tekijöitä. Entäs jos muuttoporukka sairastuu? Entäs jos auto hajoaa matkalla? Entäs jos joku kalliista huonekaluista rikkoutuu?
Muuttopäivän häämöttäessä alkaa raivokas pakkaaminen. Osa vanhoista tavaroista osoittautuu tarpeettomiksi ja ne löytävät uuden kotinsa muualta. Tavaroita lajitellaan ja käydään lävitse tehokkaalla otteella mutta omalla tyylillään: joku luetteloi ja värikoodaa, toinen järjestää hallitun kaaoksen, kolmas ulkoistaa kaiken.
Muutosta tiedottaminen alkaa jo varhain. Ensin tietysti sisäinen tiedottaminen ja yhteinen päätöksenteko perheyksikössä. Sen jälkeen tiedotetaan läheisille ja kenties sosiaalisen median kautta tutuille, puolitutuille ja työkavereille. Sisäisen tiedotuksen ja yhteisen päätöksenteon tärkeyttä ei tule vähäksyä: homma todennäköisesti toimii jos kaikki avainhenkilöt tietävät milloin muutto tapahtuu ja kuinka paljon aikaa/muuta resurssia siihen kultakin vaaditaan. Ulkoisen tiedotuksen kautta saadaan lisää porukkaa kantamaan mööpeleitä ja ihmettelemään uutta uljasta asumusta.
Kuten seminaarituotannossakin, muutossa on omat pienet jipponsa, jotka oppii tietämään vain muuttamalla. Itseäni kiusaa pienet nippeliasiat, joita kerääntyy tehtävälistalle loputtomia määriä. Tarkoitan juuri niitä asioita, joita ei voi mitenkään toteuttaa ennen h-hetkeä. Sitäpaitsi kaapeista löytyy aina tuhoton määrä tavaraa, jonka olemassaolosta ei kukaan ollut tietoinen.
Kun suurimmat huonekalut ja nyssäkät on muutettu uuteen asuntoon iskee todellisuus vasten kasvoja: mihin ihmeeseen pakataan kaikki pieni sälä? Miksi niitä ei ole pakattu laatikohin? Tarvitaanko niitä? Kenen ne ovat ja kuka huolehtii niiden kierrättämisestä? Vai ovatko ne roskiskamaa? Muuton ollessa päällä voi olla hankala löytää yhteistä aikaa tällaisten asioiden pohtimiseen.
Sitten on vielä loppusiivous ja haikeat hyvästit vanhalle asunnolle. Tässä kohden tavallisesti muistellaan vanhaa kotia hyvin selkein esimerkein ja ollaan onnellisia päästessä vanhasta asunnosta uuteen, aivan varmasti parempaan kotiin.
Loppusiivous on hyvää aikaa konkreettiselle luopumiselle. Nurkat on hyvä puhdista seuraavaa asujaa varten. Jos ollaan todella mukavia voidaan jättää asuntoon vaikkapa skumppapullo tai kukkanen uusille asukkaille. Heille asunto nimittäin on uuden alku ja juhlan paikka.
Uudessa asunnossa uutuuden viehätystä kestää oman aikansa. Tämän jälkeen muovataan uutta arkea ja ympärille muotoutuu aivan uudenlainen ”työryhmä” uusista naapureista ja alueen tarjonnasta. Tarpeeksi pitkän ajan kuluttua vanhaa asuntoa voidaan jo muistella kaihoisasti. Mitä kaikkea se on pitänyt sisällään ja ennenkaikkea mitä kaikkea uutta siellä asumisen aikana on oppinut?
Jos nämä prosessit kääntäisi aikajanaksi seminaarituotantoon (tai mihin tahansa tuotantoon) voisi huomata tuotantojen sisältävän paljon uuden ja tuntemattoman ottamista huomioon, innostumista ja innostamista, luopumista, turhautumista, virheitä ja niiden korjaamista, varautumista….
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Vyyhdin loppuseminaarin tuotanto on ollut koko ajan hyvissä kantamissa. Tuotanto on ollut avointa ja tiimi on oppinut paljon uutta itsestään, toisistaan ja tuotantoprosesseista. Hyvä tiimi ja toisen huomiointi on kaiken aajaoo. Jos huomaa taakan olevan toiselle liian painava kantaa on ehkä tarve laittaa oma kantamus hetkeksi maahan auttaakseen toista. Näin se vaan menee.
Antoisaa päivää ja tervetuloa seminaariin 6.11 Musiikkitaloon. Lisätietoa ohjelmasta ja ilmoittautumisesta löydät tästä.