Työni Vyyhti-hankkeessa alkoi 17.3.2014 ja se tulee kestämään aina huhtikuun loppuun asti. Lyhykäisyydessään minut palkattiin tutkimaan ja työstämään Vyyhti-hankkeen toiminnot kokoava, selkokielinen fasilitointimenetelmä hankkeen kohderyhmien käyttöön. Myös tämä blogi-kirjoittelu ja tulevan fasilitointimenetelmän julkaiseminen kuuluu toimenkuvaani.
Luonnollisesti työni alkoi tutustumalla Vyyhti-hankkeeseen, sen kohderyhmiin, toimijoihin ja itse Vyyhtiläisiin. Löysin hankkeen omilta sivuilta Leena Unkari-Virtasen kokooman kyselyn, jossa pohdittiin, mitä Vyyhtimäisyys tarkalleen ottaen on. Päällimmäiseksi ominaisuudeksi mieleeni jäi Vyyhtiläisten halu rohkaista itseään kokeilemaan ja tutkimaan uutta. Rohkeutta olla avoin uusille näkökulmille ja muuttuville ympäristötekijöille. Nopeaa reagointia. Tähän kun lisätään myös Vyyhtimäisyydeksi nimetty ominaisuus: avoin, tutkiva mieli epäonnistumiseen; saadaan mielestäni vilpitön, motivaatiota nostava ja tuloksia tuottava työmuoto. Myös epäonnistuminen sisältää työlle merkittävää faktaa – mahdollisia menetelmämuutoksia: ei näin, huomenna toisin; tämä ei toimi; tämä oli epäoleellista; tätä täytyy tarkentaa yms. Mutta toki epäonnistunut työ pitää realistisesti osata nimetä ja konkretisoida. Pitää osata erottaa, mikä on oleellista epäonnistumista prosessissa, ja mikä vain oman persoonan epävarmuutta ja mielikuvitusta.
”Epäonnistumistaan tulee osata sietää. Ja sitä tulee oppia katsomaan objektiivisesti.” Tuota kuulee mantran lailla puhuttavan ja hoettavan ihmisten kesken. Niin juuri, mutta onko se helppoa? Miten tulla oikeaksi Virheistä Oppijaksi? Epäonnistumisen sietämisestä ja armollisuudesta itseään kohtaan on varmasti kirjoitettu sen miljardi sivua ja useita opuksia. Ja kaikilla meillä on varmastikin ainakin yksi moinen teos kotona, ainakin jonkin moinen aforismikokoomavihkonen, mistä ammentaa viisautta virheisiin. Miksi niin monta kirjoitettua kirjaa? Eikö se ole aivan helppo ajatus: ole itsellesi armollinen, kaikki mokaa joskus, mikset sinäkin, älä turhia murehdi, hengitä. Eikö tasan yksi kirja riittäisi meille ihmisille kertomaan tuota yksinkertaista asiaa? Miksi aiheesta pitäisi lukea yhtä enempää opusta? Vaan lukeeko niitä kukaan?
Tiedän, helppoa mutkan suoristamista ja kotikutoista… Mutta yhtä kaikki. Tätä miltei Lennon-McCartney tyyppistä ”Kaikki on mahdollista!” -asennetta haluan saada täältä Vyyhdistä kotiinkin. (Ja kenties menen kaupan kautta ja ostan asenteen rinnalle opuksen, jossa Nalle Puh neuvoo minua ihanan etäännetysti oppimaan virheistäni ja elämään niiden kanssa harmoniassa.) Tämä asenne on niin simppeli että sen on mielestäni pakko toimia. Kun yhdistää rohkean tutkimisen ja muuttumisen halun sekä oman työn rakentavan reflektoimisen, saadaan mielestäni messevä kasvualusta mahdolliselle uuden ja mullistavan luomiseen. Kunhan vain päättäväisesti USKALTAA olla läsnä kun virheitä tapahtuu. Se on riskialtista. Se voi olla liian hyvää ollakseen totta. Ehkä liian kilttiä ollakseen toimiva raa´assa maailmassa. Kenties tämä toimintatapa hukkaa hyvää yhteistä aikaa – ehkä asiakkaan erittäin kallista aikaa. Uuden äärellä ja oppiminen syö energiaa, motivaatiota. Se saattaa vaikuttaa epäammattimaiselta.
Ehkä Albert Einsteinin hiukset olivat sotkussa niissä monissa kuuluisissa kuvissa sen takia, kun kaikki ideat ei heti Albertilla kerralla onnistunutkaan? Ehkä hänen teki mieli repiä hiukset irti tyhmästä päästään? Uusi, arvaamaton luo pelkoa, ärsyyntymistä ja kenties fyysistä raivoa.
Mutta ei siihen kuole. Kai? Oppiminen harha-askelista voi kirveltää ja nolottaa, mutta kai sen unohtaa kun käy pokkaamassa Nobel-palkinnon?
